Pappa betalar?

Suomalaisen hevosharrastajan on ehkä mahdotonta kuvitella millainen tie huipulle on Saksassa. Sanotaan nyt tiivistetysti että todella kova. Täällä kilpailijoita on hirmuiset määrät alusta alkaen ja edes oman piirin tai osavaltion kärkipaikoille ei kukaan eksy vahingossa eikä suurin osa kovalla työlläkään, koko maan huipusta nyt puhumattakaan.

Suomessa yleensä kateelliset kuittaavat tiettyjen ratsastajien menestyksen "helppoahan se on kun on rahaa". En tiedä kuinka helppoa Suomessa on nykyään menestyä vaikka rahaa olisikin, mutta täällä se ei vielä riitä. Tarvitaan lisäksi sellaista hevososaamista mitä ei yleensä yhden ihmiselämän aikana ehdi hankkimaan, vaan usein ne menestyvät juniorit ja nuoret ovat perheistä, joissa jo vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet hevosammattilaisia. Ja no rahaa tarvitaan, tietenkin. Poni- ja junioriratsastajien (saati vanhempien) valmennusrenkaissa ainakin täällä pohjoisessa missä kilpailu on kovempaa, oletetaan että käytössä on kaksi ykköstason kilpahevosta ja varahevonen. Ystäväperheen junnuikäistä tytärtä suositeltiin kouluratsastuksen valmennusrenkaaseen, valmentaja sanoi että hevosen laatu ei riitä, hankkikaa uusi. Kyse on siis vähintään noin 150 000 euron sijoituksesta. Junnuhevosen ei toki tarvitse olla GP-tasoinen mutta siltä vaaditaan sitten muita ominaisuuksia joita ei GP-hevosella välttämättä tarvitse olla. Liikemekaniikaltaan ja rakenteeltaan hevosen on oltava huipputasoa ja mielellään myös kaunis katsella. No tällaiseen hevoseen ei kyseisellä perheellä ole mahdollisuuksia.

Mutta. Se raha ei kuitenkaan ole tärkeintä vaan asenne. Tämä perhe on tehnyt kaiken mahdollisen tytärten harrastuksen eteen; aina on ollut poni tai hevonen, jolla ratsastaminen on ollut lapsille mukavaa ja mielekästä heidän tasollaan (toinen tytöistä ei ole ollut kiinnostunut pääsemään kilparatsastuksessa mahdollisimman pitkälle). Vanhemmat ovat kuljettaneet valmennuksiin monta kertaa viikossa, vuodesta toiseen, iltapimeässä ja räntäsateessa. Kilpailuihin joka viikonloppu, vaikka lähtö olisi ollut aamukolmelta. Ja ennen kaikkea lapsi ja nykyään nuori nainen on itse tehnyt kaiken työn, tullut joka ikinen päivä tallille, hoitanut hevosensa, ratsastanut muita hevosia, kulkenut valmennuksissa yömyöhään kun kaverit ovat bilettäneet, lähtenyt kilpailuihin aamukolmelta vesisateessa.

Ja nyt vuosikausien työstä palkintona oli kuin olikin osallistumisoikeus Saksan mestaruuskilpailuihin. Ja kuten jo sanoin, sen merkitystä ei ehkä ymmärrä vain suomalaiseen kilpailusysteemiin tutustuneena mutta kyse on aika isosta asiasta. Ja ai niin, tytölle ei hankittu sitä rinkivalmentajan suosittelemaa parempaa hevosta, vaan hevonen on mieheni perheen kasvattama ihan tavallinen perushevonen, jonka ratsastaja on kouluttanut alusta saakka täysin itse. Mestaruustasolla vastassa on ratsastajia joille on ostettu sen satojen tuhansien hevosen lisäksi ratsuttaja joka pitää hevosen säädöt kasassa. Siihen nähden sijoitukset karsintaluokkien puolenvälin yläpuolella olivat varsin hyvä saavutus pikkukylän tavalliselle tytölle, jolla on alla iskän kaverin kasvattama tavallinen ruuna. Niistä lähtökohdistakin voi saada aika paljon aikaan. Ei ehkä kuka tahansa, mutta se kenelle tähän on mahdollisuudet ja kenellä ei, ei olekaan vain pankkitilistä kiinni.