Cellen oriparaati

 

Cellen valtionsiittola perustettiin 1700-luvulla Iso-Britannian kuninkaan George II aloitteesta. Sen pääasiallinen tarkoitus on koko olemassaolonsa ajan ollut tarjota monipuolisesti laadukkaita orilinjoja alueen kasvattajien käyttöön. Jos valtionsiittoloiden olemassaoloa ei nykytilanteessa ehkä osaakaan pitää enää hevoskasvatukselle elintärkeänä, kannattaa muistaa että ne on perustettu aikana ennen yksityisiä oriasemia, hevosjalostusliittoja ja keinosiemennystä. Nykyään kasvattaminen olisi mahdollista ilman valtionsiittoloitakin mutta niillä on yhä tärkeä osansa saksalaisessa hevoskasvatuksessa ja koulutuksessa. Cellen valtionsiittola tarjoaa kasvattajilleen mutta myös hannoverkasvattajille ympäri maailmaa 120 laadukasta siitosoria ja tasaisen jatkumon; siittolassa kasvatetaan ja sinne ostetaan vuosittain kymmeniä nuoria oreja eri linjoista. Orien terveys ja suorituskyky testataan perusteellisesti ja ne esiintyvät myös kilparadoilla. Lisäksi siittola kouluttaa jatkuvasti monipuolisia hevosalan ammattilaisia sekä sen alueella järjestetään vuosittain erilaisia yleisötapahtumia.

Siittolavuoden kohokohta mutta myös pienen Cellen kaupungin yksi tärkeimmistä tapahtumista ovat oriparaatit. Niiden tarkoituksena oli alun perin esitellä siittolan orien taitoja kasvattajille. Nykyään orit näyttävät kykynsä kilpakentillä ja usein monet tärkeät orit ovatkin paraatien aikaan kilpatalleilla tai oritesteissä. Paraateissa esitetään siittolan paikalla olevien nimiorien lisäksi puhtaasti viihteellistä ohjelmaa kaikenikäisille hevosten ystäville. Yleisössä ikäjakauma näyttääkin kulkevan tasaisesti vastasyntyneestä lähemmäs 100-vuotiaisiin.

Itse satuin tänä vuonna viimeiseen paraatiin joka järjestettiin 24.9. ei aivan edullisimmissa sääoloissa. Ohjelma kesti tauko mukaan lukien neljä tuntia ja oli todella vaihteleva ja täydellisen onnistunut.

Historiallisia vaunuja

Roomalaisvaunut

Cellen orien katrilli

Historiallisia ponivaunuja

Yleisön ehdoton suosikki, "maailman nopein haflingervaljakko" Baijerista 

Sama haflingervaljakko mutta vähän vahvistettuna ja hitaammassa vauhdissa

Hannoveraner champion Dohnanyi

Viscount

Diacontinus

Tämän isommaksi ei esteitä saatu - Diacontinus

 

Siittolan norjalainen ratsuttaja Eirik Erlingsen ja unkarilainen posti

Pappa betalar?

Suomalaisen hevosharrastajan on ehkä mahdotonta kuvitella millainen tie huipulle on Saksassa. Sanotaan nyt tiivistetysti että todella kova. Täällä kilpailijoita on hirmuiset määrät alusta alkaen ja edes oman piirin tai osavaltion kärkipaikoille ei kukaan eksy vahingossa eikä suurin osa kovalla työlläkään, koko maan huipusta nyt puhumattakaan.

Suomessa yleensä kateelliset kuittaavat tiettyjen ratsastajien menestyksen "helppoahan se on kun on rahaa". En tiedä kuinka helppoa Suomessa on nykyään menestyä vaikka rahaa olisikin, mutta täällä se ei vielä riitä. Tarvitaan lisäksi sellaista hevososaamista mitä ei yleensä yhden ihmiselämän aikana ehdi hankkimaan, vaan usein ne menestyvät juniorit ja nuoret ovat perheistä, joissa jo vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet hevosammattilaisia. Ja no rahaa tarvitaan, tietenkin. Poni- ja junioriratsastajien (saati vanhempien) valmennusrenkaissa ainakin täällä pohjoisessa missä kilpailu on kovempaa, oletetaan että käytössä on kaksi ykköstason kilpahevosta ja varahevonen. Ystäväperheen junnuikäistä tytärtä suositeltiin kouluratsastuksen valmennusrenkaaseen, valmentaja sanoi että hevosen laatu ei riitä, hankkikaa uusi. Kyse on siis vähintään noin 150 000 euron sijoituksesta. Junnuhevosen ei toki tarvitse olla GP-tasoinen mutta siltä vaaditaan sitten muita ominaisuuksia joita ei GP-hevosella välttämättä tarvitse olla. Liikemekaniikaltaan ja rakenteeltaan hevosen on oltava huipputasoa ja mielellään myös kaunis katsella. No tällaiseen hevoseen ei kyseisellä perheellä ole mahdollisuuksia.

Mutta. Se raha ei kuitenkaan ole tärkeintä vaan asenne. Tämä perhe on tehnyt kaiken mahdollisen tytärten harrastuksen eteen; aina on ollut poni tai hevonen, jolla ratsastaminen on ollut lapsille mukavaa ja mielekästä heidän tasollaan (toinen tytöistä ei ole ollut kiinnostunut pääsemään kilparatsastuksessa mahdollisimman pitkälle). Vanhemmat ovat kuljettaneet valmennuksiin monta kertaa viikossa, vuodesta toiseen, iltapimeässä ja räntäsateessa. Kilpailuihin joka viikonloppu, vaikka lähtö olisi ollut aamukolmelta. Ja ennen kaikkea lapsi ja nykyään nuori nainen on itse tehnyt kaiken työn, tullut joka ikinen päivä tallille, hoitanut hevosensa, ratsastanut muita hevosia, kulkenut valmennuksissa yömyöhään kun kaverit ovat bilettäneet, lähtenyt kilpailuihin aamukolmelta vesisateessa.

Ja nyt vuosikausien työstä palkintona oli kuin olikin osallistumisoikeus Saksan mestaruuskilpailuihin. Ja kuten jo sanoin, sen merkitystä ei ehkä ymmärrä vain suomalaiseen kilpailusysteemiin tutustuneena mutta kyse on aika isosta asiasta. Ja ai niin, tytölle ei hankittu sitä rinkivalmentajan suosittelemaa parempaa hevosta, vaan hevonen on mieheni perheen kasvattama ihan tavallinen perushevonen, jonka ratsastaja on kouluttanut alusta saakka täysin itse. Mestaruustasolla vastassa on ratsastajia joille on ostettu sen satojen tuhansien hevosen lisäksi ratsuttaja joka pitää hevosen säädöt kasassa. Siihen nähden sijoitukset karsintaluokkien puolenvälin yläpuolella olivat varsin hyvä saavutus pikkukylän tavalliselle tytölle, jolla on alla iskän kaverin kasvattama tavallinen ruuna. Niistä lähtökohdistakin voi saada aika paljon aikaan. Ei ehkä kuka tahansa, mutta se kenelle tähän on mahdollisuudet ja kenellä ei, ei olekaan vain pankkitilistä kiinni.

Vieläkö sitä kehtaisi aloittaa taas alusta?

Niin. On vähän jäänyt sitten tämä puoli... Yritän nyt TAAS aloittaa uudelleen, tämä on kuin päiväkirjan kirjoittaminen lapsena. Niitä päiväkirjoja oli varmaan sata ja monissa oli vain yksi kirjoitus.

Olen vähän lueskellut ulkosuomalaisten blogeja tässä ja ajattelin että tähänkin voisi kirjoittaa vähän yleisemmin kun minulla kuitenkin on, noh, vahvoja mielipiteitä monesta muustakin asiasta. :P Jos tämä sitten pysyisi paremmin hereillä. Lupaan että en kirjoita sisustuksesta, muodista enkä postaa kuvia ruoka-annoksista, tämä luultavasti ilahduttaa kaikkia jotka ovat käyneet meillä tai tutustuneet pukeutumistyyliini. Mutta ehkä välillä muutakin kuin hevosjuttuja, lähinnä yleisesti Saksassa elämisestä ja lasten jutuista.

Hevosiahan tämä meidän arki käytännössä on, mutta nuo omat hevoset on taas vai yhä tauolla, enkä kovin tarkkaan viitsi muiden hevosista kirjoittaa ettei tule mitään väärinkäsityksiä.

Aloitetaan Anterosta, sen osalta tässä blogitauon aikana ei ole tapahtunut mitään mullistavaa, tai siis ei mitään, se kun on ollut käytännössä koko ajan sairauslomalla. Nyt se on laitumella, tuossa ihan kesällä meillä oli niin hirveät tulvat että oli pakko pitää tallissa. Ei oikein tiedetä mikä Anteroa vaivaa, se alkoi siitä kun se rupesi muistaakseni aika tarkkaan vuosi sitten ontumaan. Silloin löytyi kavionivelestä tulehdus joka piikitettiin mutta etujaloissa oli kaikenlaista muutakin "juttua". Ei mitään tiettyä vikaa mutta useampia muutoksia jotka on oletettavasti "onnettomuus" peräisiä. Eihän sille nyt mitään tiettyä onnettomuutta ole käynyt mutta mitä lie laitumella rymynnyt. No tulehdus parani ja ontuminenkin oikeastaan loppui mutta silti se ei vain oikein ollut oma itsensä. Liian kiltti ja vaisu, Antero kun terveenä ollessaan oli aika rymyeetu ja esim. juoksuttaessa meni aluksi aina pelkkää rodeopukkiloikkaa. Jossain vaiheessa se alkoi kieltäytymään yhteistyöstä, peruuttamaan ja hyppimään pystyyn ratsastaessa. Nämä ammattilaiset kuten ehkä itsekin jonkun muun hevosen kohdalla olisin tehnyt sanoivat että se vain kokeilee rajojaan, mutta en mitenkään suostunut uskomaan että normaalisti niin innokkaasti eteenpäin liikkuva hevonen kokeilisi rajojaan peruuttamalla. Sen jälkeen on käynyt fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, osteopaattia ja röntgenkuvia on otettu edestä, takaa, ylhäältä ja alhaalta... On myös poissuljettu ainakin borrelioosi ja kaviokuume. Niskanikamasta löytyi "kieleke" jonka yksi ell sanoi painavan niskasiteeseen ja aiheuttavan kipua, mutta kolme muuta eläinlääkäriä sanoivat vastaavan löytyvän usealta hevoselta eikä se aiheuta ongelmia. Jossain vaiheessa se alkoi taas ontumaan kaarteissa joskin lievemmin kuin vuosi sitten, nyt on taas kuvattu kaksi kertaa eikä oikeastaan löytynyt mitään erikoista, vuohisnivelestä jotain lievää "ärtymistä" joka voi selittää sen ontumisen mutta se oli niin vähäistä että ell käski kokeilla ensin jos se menisi kengittämällä ohi (tämä alkoi kun kengät otettiin pois tai oikeastaan ne tippuivat eikä kengittäjä ikinä tullut paikalle silloin kun piti, ja sitten kun tuli oli minulle sovittu leikkausaika jolloin Anteron piti joka tapauksessa mennä laitumelle, niin ei sitten laitettu viikoksi kenkiä. No sitten kun sieltä laitumelta pitikin tulla sisälle tulvien takia ei yhä saatu kengittäjää paikalle ja kun Antero seisoi päivät hiekkatarhassa niin kaviot kului niin lyhyeksi että niihin ei nyt saa kenkiä. :P Nyt he ovat sitten niin kauan kun säät sallii laitumella kasvattamassa kavioita). Eli tätä nyt kokeillaan sitten jossain vaiheessa kun se tulee sisälle, sitten alkaa olla ideat vähän loppu.

Consi on kyllä terve ja hyvinvoiva mutta itse olin tosiaan muutama viikko sitten uudelleen selkäleikkauksessa enkä voinut ratsastaa, sillä oli tosin onneksi apuratsastaja koko ajan. Kaverin tyttö joka lähtee kuitenkin nyt opiskelemaan. Itse pystyisin kyllä jonkin verran "ratsastamaan" tai ainakin matkustelemaan kyydissä mutta ei siinä oikein mitään ideaa ole. Pitää odottaa ja jumpata ahkeraan jos tämä selkä tästä vielä paranisi. Se oli tuossa välillä siis metallitukien kanssa oikein hyvä vaikka tietenkin jäykkä, mutta ratsastaminen onnistui oikein hyvin, mutta ne on nyt otettu pois ja tuntuu ettei ainakaan tällä hetkellä ratsastus ole ihan paras kuntoutusmuoto. Nyt kun kuitenkin on vielä kesää jäljellä (tai ei se oikein ehtinyt tänä vuonna tulla ollenkaan) niin pojat saavat olla laitumella, eipä tässä ole kenelläkään mitään kiirettä.

Muutenkaan tässä ajassa ei ole kovin kummoisia mullistuksia tapahtunut, eli sikäli tällainen kerran vuodessa-postaustahti on ehkä ihan riittävä. Tämä oli ensimmäinen kesä kun emme käyneet Suomessa lomalla koska kesken lasten koululoman oli The Juhlat eli mieheni veljen häät, joita kyllä sitten juhlittiinkin isosti ja antaumuksella.

Jossain siinä häähumun keskellä juhlittiin vielä Julianin eli meidän keskimmäisen pojan 10-vuotissyntymäpäivää.

Pakko tunnustaa että kaverisynttärit eivät ole aivan suosikkiajanviettotapani, mutta tällä kertaa oli oikein mukavaa, otettiin kaverit ja eväät (ei tarvinnut edes kakkua väsätä) kyytiin ja ajettiin kiipeilypuistoon joka on järven rannalla niin että jälkeenpäin muksut kävivät vielä uimassa.

Nyt on sitten arki taas alkanut eli isommat pojat ovat koulussa, kumpikin omassaan niin että kyydityksiin, vanhempainiltoihin sun muihin menee myös mukavasti aikaa, ja nuorin päiväkodissa. Aamupäivät pyörin tallissa ja iltapäivät sitten menee lasten harrastuksissa, koirien kanssa käyn treenaamassa kerran viikossa. Nyt on treenitkin olleet kesätauolla kun ohjaaja oli lomalla Ruotsissa, he pääsivät tänä kesänä lähemmäs Suomea kuin me. :D

Lisää uudesta innostuksestani ja näin ollen Anteron mahdollisista tulevaisuudensuunnitelmista jatkossa, kai näiden juttujen pituudellekin on joku yläraja...

Elossa ollaan

On vähän nyt jäänyt tämä puoli, ihan jo siksikin että eipä tässä ole tullut oltua hevosten kanssa sen kummemmin tekemisissä. Siis sikäli miten sen nyt ottaa, että ei ole hevosten kanssa tekemisissä kun niitä on piha täynnä. Mutta mitään en ole varsinaisesti vielä tehnyt, katselen vain miten muilta hommat sujuu :D. Edellisen viestin ratsastustaukoarvio oli vähän liian positiivinen, kyllä sitä taukoa on nyt hiukan enemmän. Leikkauksesta on nyt kaksi kuukautta ja ortopedi sanoi että aikaisintaan 2-3 kuukauden päästä tästä, eli joskus syksyllä, voin ajatella ratsastuksen kokeilemista. "JOS nyt sitten on AIVAN pakko"... No on. :D Mutta onhan se ikävä tosiasia että tuo reilu 10 cm titaania selässä eli lähes koko lannerangan verran rajoittaa ikävästi elämää eikä varmaan ratsastaessakaan ole varsinaisesti eduksi. Varsinaisesti kipeä selkä ei ole enää, vihlaisee toki jotkut huonosti suunnitellut äkkiliikkeet, mutta muut ikävät tuntemukset johtuvat luultavasti vain täydellisestä lihasten puuttumisesta, tähän asti kun en saanut tehdä mitään selkää rasittavaa. Nyt sitten pikkuhiljaa kuntoutetaan fysioterapiassa ja pitäisi kai uimaankin mennä vaikka se on niitä harvoja liikuntamuotoja joista en tykkää yhtään, pääasiassa siksi että palelen aina ihan kuolettavasti oli vesi kuinka lämmintä hyvänsä.

Näiden selkään liittyvien miljoonien kontrollien ja tutkimusten yhteydessä löytyi myös paha kilpirauhasen vajaatoiminta, että nyt kun selän takia ei tarvitse enää jatkuvasti lääkärissä ravata, tuli onneksi toinen syy siellä kulkea. Siltä osin on vielä tutkimukset edessä ja sen jälkeen lääkityksen kohdalleen saaminen käsittääkseni vaatii myös, noh, jonkin verran lääkärissä kulkemista. Mutta omalääkärini totesi että "nythän teillä on aikaa käydä täällä kun ette niiden tallihommien parissa touhua" ja teki samantien kokonaisvaltaisen lääkärintarkastuksen, siitä tuli onneksi sentään puhtaat paperit lievää anemiaa lukuunottamatta, kaikki muut arvot olivat niin kertakaikkiaan loistavia että lääkäri ei meinannut lakata sitä ihmettelemästä. Kyllähän se tätä sairauslomailua piristää kun tietää virallisesti olevansa muuten ihan erinomaisen terve.

Niin hevosia. Olen niin tottunut viime aikoina puhumaan näistä sairauksistani kun kaikki keskustelevat kanssani vain niistä... Varsoja on syntynyt, ööh, koko joukko. Enpä nyt osaa edes sanoa paljonko mutta suurin osa kuitenkin, pari on vielä tulossa. Kaikki synnytykset on menneet tähän asti hyvin ja kaikki varsat on olleet terveitä.

Viikonloppuna on tammanäyttely ja tammatesti, sinne koitan kömpiä muutaman kuvan ottamaan koska yksi meidän suomalaishevosistakin on paikalla. Ainakin ellei nyt aivan kaatamalla sada vettä.

Toukokuun huutokauppakin oli ja meni, siellä oli meiltä koko joukko hevosia, tosin ei yhtään omaa. Suurin osa saman omistajan ja kaikki löysivät ihan ok hintaan uudet kodit.

Consens ja Antero... No ne lomailevat. Tosin heitä ei ole tehty lomailuun, he eivät oikein viihdy 24/7 laitumella. Toisaalta hassua koska ovat kuitenkin tottuneet olemaan ympäri vuoden melkeinpä puolet vuorokaudesta laitumella, talvella päivät ja kesällä yöt. Mutta kai hevonen on tapojensa orja, ja nuo ovat myös tottuneet siihen että ne haetaan joka päivä talliin. Ensin ne olivat hiukan kauempana pihasta laitumella ja kävelivät siellä aamusta iltaan ja luultavasti myös illasta aamuun isoa ympyrää peräkkäin, niin että peltoon tuli kunnon kavioura. :D Nyt kun siellä ei enää ollut syötävää ovat siirtyneet tallin taakse laitumelle ja siellä ovat rauhallisemmin mutta seisovat kuitenkin suurimman osan aikaa portilla. En nyt kuitenkaan ala niitä sisälle hakemaan koska ei niille ole tässä mitään tekemistä, Consensin vararatsastaja lopetti jo ennen minun onnettomuutta kun Consens säikähti sikoja (myönnetään että sen reaktiot ovat joskus hiukan ylimitoitettuja) ja miehellä ei ole aikaa sitä ratsastaa. Anterolla nyt ei tarvitsekaan, se kyllä ehtii vielä elämässään kiertää kenttää ympäri. Pojat saavat nyt luvan viihtyä laitumella niin kauan että tulen Suomen-lomalta heinäkuun lopussa, ja sitten pikkuhiljaa aloitellaan kunnon kohotusta ja taitojen mieleen muistuttelua ja kun siltä näyttää niin kokeilen onnistuu ratsastus tällä selällä vai pitääkö odottaa ensi kevääseen jolloin raudat otetaan pois. Toivottavasti ei.

Tässä vähän poikien viime aikojen tunnelmia. Ja alhaalla pari vanhempaa kuvaa, en nyt muista olivatko ne jo täällä kun tuli hetki tuota taukoa pidettyä...

Auts

Tästä tulee lyhyempi postaus koska sairaalan verkko ei salli bloggeria joten voin kirjoittaa vain kännykällä sen omalla nettiyhteydellä.


Niin tosiaan, niin kovasti kuin kevättä odotinkin, on sen osalta suunnitelmat nyt vähän muuttuneet. Putosin viime viikolla Consensin selästä, yhdestä selkänikamasta murtui pala irti ja toiseen tuli pieni murtuma, lisäksi yksi nikama meni vähän vinoon. Positiiviseksi tässä osoittautuikin se, että tuo varsinainen murtuma oli niin paha että se oli pakko leikata. Nyt on alaselkä ruuvattu kasaan ja voin taas pikkuhiljaa lähteä liikkelle, pääsen pian kotiin ja pystyn elämään suht normaalisti heti. Yleensä nikamamurtumia ei leikata jolloin koko luutumisaika 6-8 viikkoa on oltava paikallaan, kaveripiirissä useampi henkilö on ollut tämän takia 2kk sairaalassa täysin vuodelevossa.


Itsellä on nyt ratsastuskielto sen pari kuukautta ja muukin urheilu on tauolla, mutta luojan kiitos voin muuten olla ihan normaalisti. Nyt olen vielä melkoisessa kipulääkepöllyssä joten saa nähdä kuinka hyvin elo sujuu kun pillerit vähenee.


No se siitä. Huutokauppa sujui meidän tallin hevosten osalta ihan kivasti, olisin kovasti halunnut mennä paikan päälle mutta minkäs teet. Tuleehan noiya uusia. Anterosta on vielä yksi ratsastuskuva jonka laitan tähän postaukseen kun pääsen kunnon yhteyden päähän. Me nyt sitten vähän lomaillaan, hepat ja minä.

...ja odottelua

Nyt alkaa kai PIKKU hiljaa hiukan lämpenemään. Ei haittaisi vaikka vähän nopeamminkin lämpenisi. :P Tänään vietin ensimmäisen kokonaisen tallipäivän ilman toppatakkia, mikä tosin saattoi johtua myös hiukan siitäkin, että oli aika tavalla tekemistä.

Mies vei eilen loputkin hevoset Verdeniin, tosin siltä keikalta tuli takaisinpäin kaksi uutta, eli lopputulema oli vain niukasti positiivinen noin työmäärän vähenemisen kannalta. Hevoset olivat kuitenkin kotiutuneet jo ihan hyvin ja tänään oli ensimmäinen treenipäivä. Olen jopa ihan vakavissani suunnitellut että menisin katsomaan huutokauppaa, normaalisti en ikinä jaksa niissä käydä mutta nyt on niin monta tuttua kivaa hevosta että melkein olisi kai pakko.

Olimme sunnuntaina koko perheen voimin "juoksukilpailussa", Cellen vuotuisessa Wasa-Lauf-tapahtumassa. Lapset sinne siis halusivat kun luokkakavereita oli menossa ja minä hölkkäsin kannatuksen vuoksi koulun puolesta mukana. Oli ihan mukavaa mutta jälleen kerran, ihan liian kylmä... Päästiin kuitenkin jäätymättä maaliin.

Kesää kohti mennessä alkaa viikonlopuille tulla vähän koiramaista ohjelmaakin, saa nähdä kuinka kaikkien aikataulut saadaan sopimaan yhteen. Olemme alkaneet taas käydä lasten kanssa suomi-koulussa joka on joka toinen lauantai. Ihan jopa yllättävän mukavaa poiketa "Suomi-kuplassa". Suomikoulu on siis suomalaisille lapsille tarkoitettu jossa ylläpidetään suomen kieltä erilaisilla ikätasoon ja kielitaitoon liittyvillä tehtävillä. Meidän lapset ei tietenkään puhu suomea läheskään niin kuin Suomesta muuttaneiden perheiden lapset mutta ymmärtävät suht hyvin kuitenkin ja tykkäävät tuolla käydä. Ja tekee varmaan kaikille ihan hyvää joskus hyvällä syyllä poistua kotoakin. Itse käyn toki joka viikko myös koirien kanssa treeneissä ja vielä ratsastajajumpassakin, eli harrastuskalenteri alkaa olla melko täynnä.

Noiden "omien" (Consens ei toki ole minun oma) hevosten kanssa puuhaileminen on myös harrastus ja siihen on sitten sen mukaisesti aikaa. Nyt kun päivät alkavat pidentyä niin että illallakin jaksaa vähän jotain touhuta on tekeminen mielekkäämpää. Anteron kanssa ollaan edetty hyvin hitaasti, ja kyllähän sitä osa täällä ainakin selän takana ihmettelee, eikö se sen hevonen vieläkään osaa mitään, eikö ne sellaiset hevoset opikaan tuon kummemmin vai miksi se ei tee mitään. :P No kuten olen täällä (ja livenäkin, tosin silloin kohtaa vähänlaisesti ymmärrystä) jo selittänytkin, meillä ei ole mihinkään kiire ja se on ihan eri asia, koulutanko hevosesta itselleni pitkäikäistä ja tervettä harrasteratsua vai jonkun toisen piikkiin näyttävää hevosta joka pitää saada äkkiä myytyä. Kyllä, Antero voisi ihan varmasti olla jo paljon pidemmälläkin, mutta eipä me silti sen kummempaa tehtäsi kuin kierrettäisiin kenttää tai maneesia ympäri, jos se nyt sitten näyttäisikin vähän paremmalta.

Olen ratsastanut nyt noin kerran viikossa, enemmän pitäisi kyllä ehtiä että tapahtuisi edes pikkuhiljaa kehitystä sillä saralla, mutta en viitsi sitten ratsastaa ollenkaan jos on kiire tai huono päivä. Ei se kuitenkaan ainakaan huonompaan suuntaan ole mennyt. Laukka on vielä ihan lapsenkengissä, eli siinä ei ole vielä mitään muuta vaihdetta kuin täysillä. Siksi koitetaan nyt pikkuhiljaa vähän kehittää tasapainoa, lihaksia ja kehinhallintaa niin pääsisi sitä sitten mielekkäästi työstämään.

Olen tehnyt nyt Anteron kanssa enemmän erilaisia maastakäsin juttuja, se on kyllä äärettömän nopea oppimaan, sen kanssa on hauska tehdä kaikenlaista. Juoksuttamisessa olen nyt pikkuhiljaa siirtynyt kokonaan pois apuohjista, kun olen viime vuosina aika paljon erinäistä kirjallisuutta lukenut ja melko vakuuttunut siitä, ettei se "perinteinen" juoksutustapa välttämättä ole pitkällä tähtäimellä hevosen kehityksen kannalta optimaalisin. Yhä olen sitä mieltä, että nuoren, ratsastamattoman hevosen kanssa on helppo opetella kuolaintuntumaa sivuohjien avulla juoksuttaessa. Mutta aikuinen hevonen ei ehkä apuohjien kanssa juokse parhaalla mahdollisella tavalla.

Anteron kanssa juoksuttaminen on vielä varsin alkutekijöissä ja suurimman osan aikaa se hakee tasapainoa kaulalla. Ero apuohjiin on kuitenkin siinä, että niiden kanssa se toki laittaa pään alas, kun ei ole oikein muutakaan vaihtoehtoa, mutta juoksee koko ajan yhtä kovaa ja vauhti lähinnä lisääntyy kun homma etenee. Ideana olisi kuitenkin etsiä tahtia ja rentoutta, eikä kovassa vauhdissa voi olla kovin rento koska se eteneminenkin vaatii silloin paljon lihasjännitettä. Kapsonin kanssa vauhti hidastuu ja tahti pysyy tasaisena varsin pian, ja tässä on tapahtunut niin runsaasti edistymistä muutaman juoksutuskerran aikana, että uskoisin Anteron pystyvän pienen lisäharjoittelun jälkeen kulkemaan ainakin ravissa pidemmänkin aikaa tasapainossa ja selkää käyttäen.

Kevään odottelua

Huoh, maaliskuussa on yleensä jo lupa odottaa muutakin kuin miinusasteita ja lumisadetta. Olenkohan jo maininnut etten ole oikein talvi-ihmisiä...? Helmikuun loppupuolella satoi joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun niin, että kaikki laitumet olivat jälleen kerran veden varassa. Vesi on nyt onneksi taas laskeutunut, sen sijaan on ollut monta päivää pakkasta ja tänään kun ei ollut enää pakkasta satoi sitten räntää. Lisäksi meitä kiusaa täällä joku sitkeä tauti, anoppi on ollut yli viikon jo toimintakyvytön flunssan takia ja ravannut lääkärissäkin mutta mitään erityistä normiflunssan lisäksi ei ole löytynyt. Lapset olivat kaikki päivän-pari kuumeessa ja itsellä on myös ollut jo viikon välillä vähän kuumetta, välillä ei ollenkaan ja pari päivää oli ihan reippaastikin. Eikä varsinaisesti parannusta ole vielä näkyvissä.

Tallissakin on tapahtunut siinä määrin että tällä viikolla ei ole ehtinyt olla vielä yhtään normaalia päivää työstää hevosia. Maanantaina hannoverliiton valintakomitea poikkesi jälleen meillä tekemässä yksityisen valintatilaisuuden, huvitti että pitivät sitä ennen naapurissa valtionsiittolassa virallisen valinnan josta hyväksyivät neljä hevosta ja meiltä kaikki esitetyt 11. Voimme kai kohta perustaa tänne ko. firman sivutoimipisteen. Eilen liiton eläinlääkäri kävi kuvaamassa kaikki valitut hevoset mihin menikin melkein koko päivä, ja tänään oli kengityspäivä. Kengittäminen kun on meillä sellainen sosiaalinen tapahtuma johon kuluu myös yksi työpäivä, kengittäjä on kova juoruamaan ja tarvitsee yhden apulaisen oikeasti auttamaan sekä muutaman joiden kanssa rupatella.

Maaliskuun huutokaupan katalogi julkaistiin, meiltähän on sielläkin koko joukko hevosia. Kaksi eli kouluhevoset ovat jo paikan päällä, estehevoset menevät sitten kun miehenkin huutokauppapesti alkaa, kuun puolessa välissä.

Tässä pari "meidän" hepoa, yhtään omaa ei olekaan nyt mukana:

Nämä on kaikki ihan rehellisesti sanoen tosi fiksuja, yhteistyöhaluisia ja hyvätapaisia hevosia joille toivottavasti löytyy mukavat kodit. Lahjoiltaan kukaan ei varmaan ole tuleva maailmantähti mutta eipä sitä ole ihan jokainen ratsastajakaan. Mieheni, jolla on kuitenkin jonkin verran estehevosilmää ja -kokemusta on täysin vakuuttunut Salvatoren taidoista. Se on hiukan sellainen ujostelija joka ei välttämättä esitä Verdenin aikana vielä ihan omaa itseään mutta se on todella lahjakas ja yritteliäs nuori mies, ja sieväkin.

No glamuurista takaisin mutapellolle, olen itsekin ehtinyt hiukan ratsastella, joskin puolikuntoisena niin että happi meinasi loppua ja heikotti joka kurvissa. Consens alka hitaaaasti toipua possujärkytyksestään. Possut ovat muuttaneet muualle, ne muuttavat kokonaan pois mutta nyt ne ovat vasta eri paikassa kunnes uusi omistaja saa niiden kodin valmiiksi. Consens suostuu jo menemään maneesiin vaikka se saakiin possupäädyssä yhä rytmihäiriöitä ja pakenee sieltä ajatusta nopeammin jos vaikka katto narahtaa tai varpunen sanoo piip. Mutta toisessa päädyssä se on ajoittain jo oma itsensä. Ehkä se joskus vielä toipuu... Sillä on myös keväinen look kun uusi karsinanaapuri pisteli sen otsatukan välipalaksi...

Anteroa ei paljon possut tai muutkaan stressaa. Ratsastin viime viikolla kerran ennen kuin kunto petti ja tällä viikolla tänään, saa nähdä onnistuuko vielä toinen kerta. Noin edistymisen kannalta olisi toki kiva jos pääsisi selkään useammin kuin kerran viikossa tai kahdessa, mutta eipä meillä nyt toisaalta ole niin kiirettä. Antero etenee ratsastaessa aika reippaasti mikä hämmästyttää kaikkia (harvoja ja valittuja) jotka ovat tätä spektaakkelia olleet todistamassa, se kun on muuten varsin leppoisa. Heille kun suomenhevosen työmoraali ja vuosikymmenten ravijalostuksen tuoma eteenpäinpyrkimys ei ole ihan selvillä, koska sana "kylmäverinen" antaa odottaa pystyynkuollutta karvakasaa. Etenkin laukassa Antero pistelee ratsastajan kanssa aika haipakkaa, aluksi sitä vähän jännitti eteneminen ratsastaja selässä mutta nyt se on todennut, että eihän tyyppi selässä menoa haittaa, Antero kun toki juoksee myös vapaana maneesissa aika kovaa. Tänään meidän valtionsiittolan mies katseli menoa silmät pyöreinä (hänellekin Antero on toki ensikosketus suomenhevoseen ja hän on koko ajan olettanut ettei Anterosta oikein ole muuhun kuin vetämään kärryjä, sitä ne siittolan kylmäverisetkin tekevät) ja totesi että "kylläpä se menee kovaa, kai se joskus pysähtyy?" Hän oli hyvin vaikuttunut kun Antero pysähtyy niille jalansijoilleen kun sille sanoo "prr". :D