Ystävyydestä

Ystävät ovat tärkeitä. Minulla niitä on vain muutama. Oikeasti, jos perheenjäseniä ei lasketa niin varmaan yhden käden sormilla laskettava määrä. Enimmäkseen Suomessa, lapsuudenystäviä joihin olen tutustunut päiväkodissa, koulussa tai tallilla. Sitten on sellaisia "elämänvaiheystäviä" jotka ovat aikanaan olleet hyvin tärkeitä mutta se yhteys on katkennut kun säännöllinen yhdessäolo on loppunut. Näitä minulla on täällä Saksassa muutama ja se aina välillä harmittaa että yhteys on hävinnyt. Suomessa nuoruusvuosien kavereihin tulee pidettyä yhteyttä Facebookissa ja ne muutama tosiystävä ovat sellaisia, joihin ei oikeastaan tule pidettyä yhteyttä, vaan kaksi kertaa vuodessa tavattaessa juttu jatkuu siitä mihin se viimeksi loppui.

Nyt ainoa täällä saamani ystävä lähtee pois ja se harmittaa juuri nyt enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hän on siis meillä ollut asiakkaana mutta on vain sellainen hyvin harvinainen ihminen joiden kanssa kemiat ovat kohdanneet alusta asti. Olen oikeastaan varmaan vähän erakko, tutustun hyvin harvoin sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ihan oikeasti haluan olla vapaa-ajalla. Siis pystyn kyllä rupattelemaan asiakkaiden kanssa heidän kultsipuppeleistaan ja säästä, ja se on jopa mielestäni ihan mukavaa. Mutta siitä pidemmälle on hyvin vähän ihmisiä joiden kanssa haluan viettää aikaa. Tämä kyseinen henkilö on ollut täällä oikeastaan ainoa sellainen, ja ei hän edes ole muuttamassa toiselle puolelle maata, vaan asuu yhä ihan lähellä, vain hevoset muuttavat muualle. En tiedä miksi on niin haikea olo, eihän se vaadi kuin vähän viitseliäisyyttä että tulisi jatkossakin tavattua, vaikka hän ei enää olekaan päivittäin meillä. Jotenkin vain pelottaa että vuoden päästä huomaan, ettei olla nähty kertaakaan. No itsestä se lähinnä on kiinni, täytyy vain pitää mielessä että se yhteyden säilyttäminen on tärkeää.

Muutenhan meillä kyllä asiakkaita riittää, siinä määrin että tämän ystävän lähtö on oikeastaan noin rationaalisesti ajatellen erinomainen asia, heillä kun on yhteensä kolme hevosta ja meillä on karsinapaikat enemmän kuin täynnä kun kaikki laidunhevoset tulevat sisälle. Tällä hetkellä on myös useampi suomalainen asiakas, mikä on oikein mukava juttu. Meidän toinen ratsuttaja Jan joka ennen asui tuossa tien toisella puolella joutui muuttamaan eikä heidän uudessa kodissa ole tallia, joten kaikki hänen hevosensa ovat nykyään myös meillä. Talvella joka ikinen karsinapaikka tulee olemaan täynnä ja se tietää taas melkoisesti hommaa nykytilanteeseen verrattuna.

Huomenna kuopus (joka syntyi edellisen blogin loppupuolella) täyttää jo kolme vuotta. Ei tarvitse tänä vuonna vielä kummemmin juhlia mutta ensi vuonna lienee jo pakko kutsua päiväkotikaverit ja näiden mammat. Olen oikeastaan juuri leipomassa korvapuusteja päiväkotiin ja kuuntelen samalla radio suomipopia, kyllä maailma on pienentynyt siitä kun itse lähdin ulkomaille, ei täällä silloin ollut tavallisilla ihmisillä vielä nettiä kotona, meille nettiyhteys tuli muistaakseni alkuvuodesta 2006...

Huomenna yritän myös ehtiä ratsastamaan, kuten taisin jo aiemmin sanoa ajattelin nyt taas vähän ryhdistäytyä tässä suhteessa ja myös hieman valmentautua. Consens on oikeastaan ihan hyvässä kunnossa, ei nyt varsinaisesti treenissä mutta sillä ei ole mitään kummempia vaivoja ollut, ikää vain tulee harmillisesti joka vuosi lisää. :P Eilen kun olin hakemassa niitä laitumelta oli pojilla joku pörhellyskohtaus ja molemmat rynnivät siellä menemään kuin villihevoset konsanaan. Consin kanssa selvisin ihan kunnialla karsinaan ja menin häkemaan Anteroa, kun eräs tallilainen oli siinä matkan varrella kävelyttämässä hevostaan. Hän katseli hyvin epäluuloisena Anteroa joka juoksi noin 150. kierrostaan kiitolaukkaa ympäri laidunta ja kysyi, olisiko parempi jos hän tulee hevosensa kanssa mukaan että selviämme (tai minä ja minun haflinger....) ehjinä talliin. :D Kilttiä, mutta totesin että ei tarvitse, ei Antero tee mitään, se vain näyttää villiltä. Hän ei näyttänyt oikein vakuuttuneelta mutta Antero taapersi talliin niin kuin kunnon suomenhevosen kuuluu.

Tänä aamuna oli pikkuisen sumuista.

Mutta nyt leipomispuuhiin, t. pullantuoksuinen äiti.